Missä kaikki virpojat olivat?
Ovikello soi harvemmin kuin ennen ja yllättävän harva lapsi kiersi virpomassa. Ainakin täällä meillä.
Olemmeko me aikuiset osittain tehneet virpomisesta jotain, mitä pitää varoa?
Viime vuosina paikallisissa Facebook-ryhmissä on ollut ohjeita siitä mihin saa mennä ja mihin ei. Kenelle virpominen on ok ja kenelle ei.
Ymmärrän halun kunnioittaa toisten rajoja.
Mutta samalla saatetaan viedä pois ilo ja kohtaamisen hetki niiltä, jotka eivät edes ole näissä ryhmissä tai joilta keskustelut menevät ohi.
Eikö tästä synny myös turhaa epävarmuutta, varovaisuutta ja ehkä jopa pelkoa tehdä “väärin”?
Saako tämä meidät vanhemmat varomaan ja huolehtimaan liikaa? Ja sitä kautta myös lapset oppivat varomaan.
Huomasin tämän eilen myös itsessäni. Vein lapseni ensimmäistä kertaa virpomaan ja mietin joidenkin ovien kohdalla “Viitsiikö tuohon mennä?”
Aloitimme tuttujen ovilta, sillä se oli helpompaa ja turvallista myös lapsille. Mutta kun mukaan liittyi kaksi naapurin innokasta virpojaa, päätimme lisätä rohkeutta ja lähdimme koputtelemaan myös vieraisiin oviin.
Ja se mahdollisti jotain, mikä jäi mieleen ja kosketti.
Monessa kodissa ilo oli aitoa ja jopa yllättynyttä “Vihdoinkin virpojia!”
Erityisesti mieleen jäi eräs vanhempi pariskunta, jotka antoivat pääsiäiskarkkien lisäksi vielä Billnäsin suklaatehtaan upeat Muumi-tikkarit. Selvästi siksi, että vierailu toi heille niin paljon iloa.
Pointti ei ole siinä, että he antoivat enemmän tai “parempaa”, vaan se molemminpuolinen tunne ja hetki, jonka tuo kohtaaminen mahdollisti. Se jäi mieleen ja vaikutti siihen, että tulemme jatkossakin koputtelemaan myös vieraisiin oviin.
Kaikki eivät tietenkään olleet varautuneet virpojiin ja sekin on täysin ok. Kysyimme jokaiselta oven avanneelta, saako virpoa ja yleensä vastaus oli “tottakai saa.”
Eikä palkkio ollut lapsille se suurin juttu. 20 senttiä tai pelkkä “hyvää pääsiäistä” tuntuivat heille yhtä arvokkailta.
Se, mitä tapahtui lapsissani, oli ehkä kaikkein merkityksellisintä. Aluksi heitä jännitti kovasti jopa tuttujen ovilla. Kuului aivan hiljainen, hieman mumiseva “virvon varvon” ja katse oli maassa.
Mutta ovi ovelta jotain muuttui. Rohkeus kasvoi, ääni vahvistui ja katsekontaktikin alkoi löytyä. Lopulta he uskalsivat kiittää ja toivottaa hyvää pääsiäistä myös täysin vieraille.
Jäin miettimään kuinka monta tällaista pientä, mutta merkityksellistä vuorovaikutuksen hetkeä jää kokematta, jos varovaisuus ohjaa liikaa?
Onko meillä yhteiskuntana ja yhteisönä aidosti varaa vähentää inhimillisten kohtaamisten mahdollisuuksia?
Voisiko jokainen mieluummin itse kantaa vastuun ja kirjoittaa oveen, jos ei halua virpojia, tai yksinkertaisesti olla avaamatta ovea?
Ehkä virpominen ei ole vain perinne. Se voi olla myös yksi tärkeä ‘koko kylän kasvatushetki’, jossa:
✨ lapset harjoittelevat rohkeutta ja vastuuta
✨ vieraat ihmiset kohtaavat toisiaan
✨ syntyy yhteisöllisyyttä ja yhteyttä
Mahdollistetaan yhdessä aikuisina lapsille ja nuorille enemmän tällaisia hetkiä. Niitä ei synny, jos kukaan ei uskalla koputtaa. 💛
Nämä pienet hetket eivät ole vain lasten kokemuksia. Ne ovat hyvää harjoitusta meille kaikille. Harjoituksia siitä, miten kohtaamme toisiamme arjessa.
—
Mitä ajatuksia tämä herättää sinussa?
Näkyikö teidän ovella virpojia tänä vuonna?
Pienet arjen kohtaamiset eivät ehkä tunnu suurilta, mutta niistä rakentuu se, millaiseksi yhteisömme ja vuorovaikutuksemme pitkällä aikavälillä muodostuvat.
Ilolla,
Netta Joyllalta